Maaliskuun tavoite: Kirjoittaa säännöllisesti päiväkirjaa

Maaliskuu. Hukun omaan hymyyni pelkästä ajatuksestakin. 

Maaliskuussa ensimmäiset auringonsäteet pilkistävät ja voin ehkä alkaa käyttää vaaleanpunaista kevättakkiani. Rakastan kevättä. Rakastan sitä, kun voi talven jälkeen pyöräillä ensimmäistä kertaa sulanutta asvalttitietä pitkin. 

Tänä vuonna maaliskuussa on kyse muustakin kuin pelkästä kevään tulemisesta ja lumien sulamisesta. Tässä kuussa mulla on ylioppilaskirjoitukset ja ihan hirveästi luettavaa. Tässä kuussa eteeni tulee vastaan hetki, jolloin viimeinen ylioppilaskoe on ohi ja kävelen pois kirjoitussalista. Tässä kuussa aion ylittää itseni ja mennä elämäni ensimmäistä kertaa luovuttamaan verta. Tässä kuussa teen lopullisen päätöksen siitä, mitä haluan opiskella, haen yliopistoon ja avaan pääsykoekirjat.  Tässä kuussa lähetystyöpaperini lähetetään eteenpäin ja alkaa kutsun odotus. Kutsu ei ehkä tule postissa vielä maaliskuussa, mutta toivottavasti huhtikuussa.. Suunnitelmissa on ehkä myös jotain sellaista, mikä on liian ihanaa kirjoitettavaksi blogissa ;)

Oon kiitollinen, että mulla on ollut elämässä aikoja, jolloin päiväkirjan kirjoittaminen on vienyt mennessään ja mulla on niistä ajoista muisto kansien välissä. Tällä hetkellä päiväkirjan kirjoittaminen on välillä aika haasteellista ja satunnaista. Tässä kuussa tapahtuu niin merkittäviä asioita, että haluan muistaa ne koko loppuelämäni. Tässä kuussa tapahtuu asioita, jotka varmasti vaativat pohdiskelemista ja sitä, että annan aikaa ja kirjoitan ne ylös. Siksi aion tässä kuussa kirjoittaa päiväkirjaa.

P.S. Oon saanut viime aikoina ihanan paljon kommentteja suoraan täällä blogissa, Facebookissa ja joskus joku on tullut sanomaan ihan henkilökohtaisesti jotain mukavaa mun blogipostauksista. Kiitos ihanat, just tollasten juttujen takia jaksan kirjoitella! :)

Paperisota

Lähetystyöhön hakeminen on helppoa ja yksinkertaista. Kun sopivan ikäinen ja haluat lähteä, menet juttelemaan seurakuntasi piispan kanssa ja hän puhuttelee sinut nähdäkseen, fyysisesti ja henkisesti valmis sekä ennen kaikkea hengellisesti puhdas ja kelvollinen. Kävin itse kyseisen puhuttelun piispani kanssa viime marraskuussa (siitä lisää täällä).

Sen jälkeen hän rekisteröi minut lähetyssaarnaajien hakuohjelmaan. Sain parikymmentä sivua papereita täytettäväkseni. Nyt edelleen, yli kome kuukautta myöhemmin, itken vieläkin kyseisten papereiden parissa. 

Papereiden täyttämisessä ei ole mitään ihmeellistä. Täytetään omat henkilötiedot, kerrotaan omista tehtävistä kirkossa, työkokemuksesta, harrastuksista ja kielitaidosta. Käydään lääkärissä ja hammaslääkärissä. Skannataan passi ja ajokortti. Sitten vaarnanjohtajan puhutteluun (kävin vaarnanjohtajan puhuttelussa viime torstaina, joten tämä osuus check!) ja that's it. 

Kuulostaa helpolta, mutta mulle se on ollut haasteellista. En pidä puhelimessa puhumisesta erityisemmin, joten mulle on joka kerta iso kynnys varata hammaslääkäreitä ja muita. Oon ihminen, jolla on taipumus lykätä asioita, ja joskus on ollut vaikea saada motivoitua itseni kirjoitusten lukemisten keskellä hoitamaan tällaisia asioita. Oon ihminen, joka hukkailee ja unohtelee asioita, ja kun menin hakemaan uutta passia, unohdin mun passikuvat kotiin ja itku oli lähellä. Oon ihminen, jolle vaan joskus tapahtuu epäonnekkaita asioita, ja meinasin oikeasti hermostua, kun mun lääkäri sanoi mun laboratoriokokeiden epäonnistuneen ja että mun pitäis varata uus aika ja käydä laboratoriossa uudestaan. 

Mutta ehkä oon tästä prosessista oppinut jotain ajankäytöstä, täsmällisyydestä, suunnittelusta ja toimeentarttumisesta ja epäonnistumisten kohtaamisesta. Ehkä tää paperisota on ollut mulle kokemus, joka on tehnyt musta hiukan paremman lähetyssaarnaajan. 

Ja sitä paitsi: nyt oon tosi lähellä. Enää pari pikkujuttua ja sit mun paperit pitäis olla valmiit! Pitäkää peukkuja ja rukoilkaa, että kaikki ois viimeisen päälle valmista 15.3., jolloin on mun tavoite lähettää paperit eteenpäin Salt Lake Cityyn, jossa ne käsittelee mun hakemuksen ja valitsee mun lähetyskentän! Jeeeee!!!!

P.S. heti kun oon saanut tän blogijutun valmiiksi, niin soitan mun hammaslääkärille ja kysyn että oiskohan mun panoraamakuvien tulokset vihdoinkin tulleet! 

Matkalaukku

Tänään illalla löysin pienillä lahjapaketeilla täytetyn matkalaukun huoneestani. 

Se oli syntymäpäivälahja perheeltäni (hieman myöhästynyt sellainen, kylläkin). 

Katsoin valtavan suurta matkalaukkuani ja tajusin, että ei menisi montaa kuukautta, kun pakkaisin siihen koko omaisuuteni. Ei mene montaa kuukautta, että hyvästelen perheeni ensimmäistä kertaa elämässäni. Ei mene montaa kuukautta, että astun ulos lentokoneesta ja tajuan, että tästä olen unelmoinut koko elämäni. 

En ole koskaan omistanut matkalukkua. Omistan kyllä oman rinkan, joka on reissannut vaikka missä partioseikkailuissa kanssani. Olen pakannut tavaroitani perheeni matkalaukkuun ja matkustanut paljon. Olen käynyt Ruotsissa, Norjassa, Virossa, Tanskassa, Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa, Iso-Britanniassa, Portugalissa, Espanjassa, Kreikassa, Italiassa, Kyproksella, Turkissa, Egyptissä, Amerikassa, Israelissa, Jordaniassa ja Dubaissa. Yhtä monta maata kuin olen vuotta, jee! Mutta ikiomaa matkalaukkua minulla ei ole ennen ollut. 

En ole asunut päivääkään poissa kotoa. En tiedä, miltä tuntuu asua ilman vanhempien täysihoitoa. Nolottaa myöntää, etten muista, milloin olisin viimeksi pitänyt imuria kädessä. Muistan kyllä koti-ikävän tunteen ensimmäisiltä partioretkiltäni 8-vuotiaana, mutta en tiedä, miltä tuntuu olla ihan oikeasti kaukaa kotoa. 

Silti. Kohta pakkaan matkalaukkuni ja jätän kotini ja perheeni 18 kuukaudeksi. En ole vielä voinut aloittaa pakkaamista, koska en edes tiedä, pitääkö pakata talvi- vai kesävaatteita. Kreisiä. 

Henkisen pakkaamisen olen kuitenkin aloittanut. Tutkin joka päivä pyhiä kirjoituksia ja opiskelen evankeliumia, jotta osaisin opettaa sitä mahdollisimman hyvin muille. Yritän vahvistaa uskoani ja suhdettani Taivaan Isän kanssa. Mietin usein, millainen on hyvä lähetyssaarnaaja ja asetan itselleni tavoitteita tullakseni sellaiseksi. Olen aloittanut keräämään ystävieni sanoja ja osoitteita pieneen ystäväkirjaani, jonka otan mukaan lähetystyöhön koti-ikävähetkiä varten. 

Joka ilta kävellessäni kotiin bussipysäkiltä, ajattelen, että jonain tällaisena iltana kotiin saapuessani minua odottaa kirje, jossa kerrotaan, mihin lähetyskentälle päädyn. Jonain päivänä ylioppilaskirjoitukset ja yliopiston pääsykokeet on ohi, jonain päivänä odotus on ohi. Ja jonain päivänä ihan oikeasti lähden. Matkalaukkuni kanssa.